Hukkaretki's Journal

21 to 25 of 28

Page: Previous 1 2 3 4 5 6 Next

07 June 2020

Tuntuu siltä, että olisin käynyt täällä ihan hetki sitten. Mutta onhan siitä jo hieman yli 6 kuukautta. Aika on mennyt nopeasti. Tavallaan.

Muuton kanssa tuntui kestävän ikuisuus. Ties kuinka monta asuntoa haettiin ja varmaan tuhannesta saatiin tarjous -- mutta mikään ei sopinut molempien kriteereihin. Mulle tärkeintä oli sijainti, koska mun on päästävä ulos ja luontoon aina välillä. Ihan vaan siksi, että se pitää mun pään kunnossa. Etenkin tällaisena aikana, kun ihmiskontaktia täytyy rajata ja muut harrastukset eivät tuo tasapainoa.
Kumppanille isoin tekijä oli esteettömyys, koska pyörätuoli.

Olihan meidän asuntoilmoituksessa Torissakin maininta, että "esteetön sisäänkäynti tai lupa muutostöille" -- pienet kynnykset eivät ole este ja luiskan saa kyllä, kunhan lupa on sellainen tehdä.

Mutta tämä oli monelle vaikea ymmärtää, tai sitten ilmoitusta ei vaan luettu kunnolla. Paraskin tarjous oli 2-kerroksinen rivitaloasunto, joka muuten vastasi ihannettamme.

Lopulta suostuin aika pitkin hampain siihen, että muutetaan sitten keskustaan, kun sopiva asunto tuli kohdalle, joka muuten oli ihanteellinen ja olin jo valmis tinkimään sijainnista, kunhan kaikki muu edes olisi sinnepäin.

No, vuokrasopimus saatiin tehdyksi ja kaikki oli aikalailla niin kuin pitikin -- vuokranantaja rupesi sitten muuton kanssa laittamaan kapuloita rattaisiin oikein urakalla. Avaimia ei voinut luovuttaa ennen 1.6., mutta meillä molemmilla loppui vuokrasopimus 31.5. En jaksa mennä erityisemmin yksityiskohtiin, mutta kyllä sitä asiasta väännettiin kättä oikein kunnolla, että oltaisiin edes toukokuun viimeiselle perjantaille saatu avaimet, jotta ei kaikkea olisi tarvinnut jättää ihan viimetippaan. Ei saatu.

Aika monta kertaa olen elämässäni muuttanut ja tällaisesta ei ole ikinä tarvinut tapella. Aina on sopinut muuttaa puolesta kuusta tai jopa heti kun asunto on ollut tyhjä edellisen asukkaan jäljiltä.

Tällä välin oli kumppanin sähköpostiin ilmestynyt asuntotarjous, koska hän oli unohtanut poistaa Torista ilmoituksemme ja, josta en aluksi tiennyt yhtään mitään.
Asunto oli täysin samalta kadulta kuin, mitä ihan ensimmäistä asuntoa hän oli käynyt vilkaisemassa ja sen asunnon sijainti ja kaikki muukin oli meille sopivaa, mutta emme vain saaneet sitä.

Kuulin asiasta vasta vähän ennen kuin hän oli menossa sitä katsomaan, en itse ehtinyt nähdä koko asuntoa ennen muuttopäivää, sillä niin nopeasti saatiin asia järjestymään -- ihan muutamassa päivässä ja viikon päästä oltiin jo täällä.
Kävi ilmi, että hän oli joistain asioista tinkinyt minulle kertomatta, jotka vaikuttavat enemmän hänen elämänlaatuunsa kuin minun -- se pyörätuoli nimittäin ja tarve muillekin apuvälineille. Kylpyhuone ja WC ovat järkyttävän pienet, eikä henkilönostinkaan täysin kokonaan vessaan edes mahdu. Oli kuulemma silloin vilkaistessa paikkaa näyttänyt mahtuvan, mutta eihän hän mitään mittoja ollut ottanut.
Toinen ongelma oli sauna, josta piti irroittaa keskimmäinen laude, että hän mahtuu saunomaan.

Olisin varmaan kieltäytynyt muuttamasta, jos olisin tiennyt, että kuinka pienet nuo tilat ovat, mutta ei hän tunnu erityisemmin välittävän. Olen tavallaan jopa otettu, sillä hänelle tuntuu olevan tärkeintä, että minä olen täällä, saman katon alla, virallisesti.

Muutosta on kulunut kolme viikkoa, enkä ole täysin edes huomannut asiaa. Elämäntilanteeni ja elämäntapani ovat muuttuneet.

En ollut täysin tajunnut, kuinka iso merkitys ympäristöllä oli mielenterveyteeni. En täysin osaa kuvailla tilannetta, mutta käytännössä olin jo luovuttanut, fyysisesti ja henkisesti. En jaksanut tehdä mitään, ei huvittanut tehdä mitään, minua ahdisti jatkuvasti kotona oleminen ja kotoa poistuminen -- missään ei ollut hyvä ja halusin vain pois, ja kun sanon "pois", niin voit vain kuvitella mitä minä sillä tarkoitan.

Olin mielessäni jo poissa. Millään ei ollut mitään väliä, vaikka yritin kai jonkinlaista kulissia pitää pystyssä läheisilleni ja hyvin sen olenkin pitänyt, kun ei kukaan oikeastaan tiedä yhtään mitään, tai ongelma kai on, ettei kukaan ole halunnut tietää -- olen yrittänyt kertoa useastikin, mutta en jaksanut sitä vähättelyä, että "niin se on muillakin", "monella on asiat huonommin kuin sinulla" ja sitä rataa.

Pelasin tietokoneella jatkuvasti, sillä mitään muuta minulla ei ollut tai mikään muu ei tuntunut miltään. Pelasin niin paljon, että se alkoi tuntua tylsältä ja tarkoituksettomalta, mutta samalla auttoi pakenemaan mustaa mieltä ja ahdistuneisuutta.

Ensimmäinen viikko uudessa kodissa oli outo. Meillä oli miehen luona aina omanlaisensa rutiini, eikä hänen rutiininsa sinällään ollut minulle mitenkään erityisen vieras.
Minulla ei vain ollut omaa rutiinia kotona, koska masennuksen myötä kasvanut kykenemättömyyteni keskittyä asioihin, tehdä mitään loppuun asti ja vain yleinen apatiani estivät sellaisesta kiinni pitämisen.

Minun on edelleen hankalaa löytää henkilökohtaista merkitystä asioille, kotityöt eivät kiinnostaneet yksin asuessa, mutta nyt ne ovat lähes rentouttavia, eivätkä aiheuta stressiä kuten yksin asuessa.
Toki, en varmastikaan yhtä tehokas kodinhengetär ole kuten joskus aiemmin tai kuten joku muu olisi, mutta saan sentään useimmiten jotain aikaiseksi.

Mieskin on kuulemma muuttunut, tai niin hänen läheisensä sanovat. Hän osallistuu ruoanlaittoon ja olemme nyt esimerkiksi leiponeet yhdessä kahdesti. Hän käy jopa ulkona. Nukkuu suhteellisen säännöllisesti. En edes muista mitä kaikkea hän itse ja muut minulle luettelivatkaan.

Tästä päiväkirjan introsta tuli pidempi kuin suunnittelin, mutta jotenkin tuntui siltä, että on paljon asiaa ja haluan kertoa jollekin. Pointtini kai kaikessa lyhykäisyydessään oli, että voin paremmin.

En ole juossut pitkään aikaan, eikä tätä aamuöistä ulkoilua voi sinällään juoksemiseksikaan kutsua, mutta suunta oli oikea. Juoksin niin paljon kuin jaksoin ja kykenin. En koko matkaa, mutta huomattavan osan siitä kuitenkin ja paikoitellen niin kovaa, kuin vain kykenin.

En tarkalleen muista kummalla viikolla kävin vaa'alla ja pettymyksekseni näytti, että painoni on noussut, mutta tykkään tukahduttaa tunteitani pelaamisen ohella syömällä.

Nyt en ole syönyt koko ajan, koska on mielenkiintoa tehdä muutakin. Joten painoni oli pudonnut noin viitisen kiloa. En toisaalta tiedä välitänkö laihtumisesta niin paljoa. Haluaisin ehkä enemmän saada taas juoksukuntoni takaisin, kun puhuin yhden tutun kanssa juoksemisesta ja liikunnasta. Hän aloitti juuri pyöräilyn ja hänen mielestään juokseminen on Saatanasta -- tämä on yksi niitä syitä, miksi joskus aloitin juoksemaan. Se on niin yksinkertainen asia, mutta moni ei siihen silti kykene ja vielä useampi vihaa sitä.

Silloin joskus se oli monelle ihmetyksen aihe, että kävin 10 km juoksulla. Aamuinen lenkkini oli vain vajaa 4 km, ensimmäisen kilometrin jälkeen tuntui jo siltä, että ei tässä ole mitään järkeä. Takaisin päin viimeinen kilometri meni nilkuttaessa, kun kantapää hankautui rikki kengässä. Ehkä tästä vielä joskus ihan ihmiseksi vielä muuttuu.

Halusin vain puhua jollekin.

(2 comments)

16 December 2019

4 päivää synttäreihin!

Ollut vähän outo fiilis, kun aikaisemmin sekin on tarkoittanut lähes varmaa kriisiä ja paniikkia siitä, missä olen tällä hetkellä elämässäni.

Tällä hetkellä musta kuitenkin tuntuu tulevaisuus ihan mahdolliselta. Oikeastaan, välillä jopa ahdistaa asua nykyisessä asunnossa, kun tiedän, että muutto siintää ihan horisontissa, tai ainakin uskon siintävän. Todellisuus voi olla toinen.

Haluan vain äkkiä pois täältä.

En ole harrastanut painonhallintaa lähiaikoina kovin merkittävissä määrin, toisaalta tekisi mieli pureutua koko projektiin ihan uudella innolla, mutta en uskalla aloittaa enää yhtään ylimääräistä projektia muuton ja opiskelujen päälle, kun opintoihinkin tulossa mahdollisesti isohko muutos... tai elämäntilanteeseen ylipäätään. Pelottaa ja olen samalla innoissani.

Vaikka on paljon asioita, jotka tällä hetkellä ahdistavat ja pelottavat, niin olen kuitenkin onnellisempi kuin olen ollut aikoihin. Sinällään siis, ehkä olen voitonpuolella viimeinkin?

Tammikuussa tulee vuosi täyteen siitä, kun lopetin punaisen lihan syömisen.

Add Comment

15 September 2019

Oon ollut hiljaa! Melkein kaksi kuukautta. Siihen on syitä: pelotti lukea edelliseen postaukseen tulleita kommentteja, sen lisäksi on pelottanut vaaka ja ylipäätään ei ole ollut kovin hyvä fiilis, eikä nämä painonhallintajutut ole siksi hirveästi kiehtoneet.

Havahduin näihin vasta kun äitini totesi joitakin päiviä sitten, että olen laihtunut ja naurahdin, että en varmaan ole - herkuista ja alkoholista johtuvat menkkaturvotukset juuri silloin menossa. Monta kuukautta mennyt aika rauhassa, eikä mun PMS/PMDD ole pahemmin oireillut. Saas nähdä mitä tosta seuraavasta kierrosta tulee, pää ei kyllä kestä toista samanlaista settiä heti perään.

Mutta siis, olotila on yleisestikin ollut aika paska - yritin taas työllistyä tai saada edes koulutuspaikkaa, mutta kun kumpikaan niistä ei johtanut yhtään mihinkään. Tai siis, kaksi "kiitti mutta ei kiitti" -kirjelmää sain, sen enempää en niistä yrityksistä kostunut. Palasin taas lähtöruutuun - en kelvannut sinne minne oikein halusin ja yritin, joten en varsinaisesti taaskaan tiedä, että mitä haluan tehdä tai yrittää seuraavaksi.
Ylipäätään tämä sama ahdistus syönyt mua viimeiset, en tiedä, 4-3 vuotta kai? On pitänyt luopua unelmista, kun tämä vaivainen kroppa ei toimi ja terveydentila ei tule ikinä olemaan riittävän hyvä. Suren sitä edelleen ja kriiseilen, koska tuntuu, että pitäisi tietää mitä haluan elämältä ja mä en yksinkertaisesti vaan tiedä. Kaikki siihen suuntaan viittaavakin saa nykyään ahdistumaan.

Ylipäätään välillä tuntuu, että mulla on pakka jotenkin levinnyt kesän aikana. Kevät meni hyvin, enkä tiedä johtuiko se vaan siitä ryhmästä vai mistä helkkarista revin kaiken sen positiivisen energian. Tällä hetkellä kun tuntuu, ettei ole - ei energiaa, eikä etenkään positiivista sellaista. Pakollisten asioiden hoitaminen väsyttää ja mä vaan haluaisin olla rauhassa. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuu siltä, että maailma loppuu ja mä en vaan jaksa välittää, juuri mistään.

Romahdin yksi ilta ja avauduin someen:

"Oon niin väsynyt tähän elämäntilanteeseen, kun en tiedä tarkalleen enää mitä oikein edes haluan tai mihin olen matkalla. Tuntuu, että joka suunnasta painostetaan tietämään, mutta sitten mua ei kuitenkaan kuunnella ihmisenä ja yksilönä. Ei mun toiveita tai tahtoa tai yhtään mitään.

Oon välillä tosi väsynyt koko elämään. Mitä järkeä tässä paskassa oikein edes on? Näperretään jotain koko ikämme ja kuollaan pois, jonka jälkeen sillä näperryksellä ei ole enää vittuakaan mitään väliä?

Kyllä, mua masentaa aivan vitukseen ja en osaa siitä kertoa kenellekään. Välillä musta tuntuu, ettei se ketään ihan hirveästi kiinnostaisikaan.

Mä en ihan hirveästi jaksa huolehtia tällä hetkellä elämässäni yhtään mistään - harrastuksista, ihmissuhteista, mä en vaan jaksa. Pelaan liikaa, koska mä en kestä olla hetkeäkään tekemättä mitään. Mä haluaisin olla koko ajan humalassa, ettei olisi niin helvetin paha olla."

Ei hirveän painonhallinnallinen postaus tällä erää, mutta nämä on nyt viimeisimpänä pyörinyt mielessä.

(1 comment)

24 July 2019

Ensin ajattelin, etten jaksa päivittää painoa tänne, koska se on noussut, koska kesäkuu lähti vähän käsistä. 200 euron arvosta tilattu pikasafkaa. En oo ylpee, mutta pakko sanoa se ääneen, koska sellaista ei voi korjata, mitä ei myönnä itselleen(kään). Onnistuin lopettamaan tämän kierteen jo kerran joskus aikaisempina vuosina, kun tilanne eskaloitui samanlaiseksi, mutta sorruin tuohon tilauskuvioon uudelleen, koska en jaksa sosiaalisten pelkojen/hävetyksen takia käydä aina kaupassa... ja sekin on ehkä vain tekosyy. Syöminen on ihanaa ja hyvän ruoan syöminen on vielä ihanampaa. Mä oon huono rajojen kanssa.

Pikasafka on pannassa, koska mun rahankäyttö lähtee käsistä, tililtä menee niin kauan kuin siellä on rahaa ja lopuksi siirryn tilaamaan puhelinlaskuun, mikä johtaa noiden järjettömien summien kasautumiseen.
Tähän päälle vielä se, että taloudellinen tilanne on muutenkin ollut tälle kuulle vähän haastava, koska muut asiat ei ole menneet kuten piti.

Mutta olen selvinnyt.

Kesäkuun suurin ongelma oli kai erään tukiryhmän loppuminen kesätauon ajaksi ja mulla oli vaikeuksia sopeutua tilanteeseen, kun olin tottunut siihen, että mulla oli joka toinen perjantai niin sanotusti "omaa aikaa", jolloin mulla oli lupa olla pari tuntia tavoittamattomissa siksi, että keskityin itseeni ja omiin tarpeisiini. Erityisesti toi tukiryhmä antoi voimaa ja käytännön ideoita masennuksen ja sos. pelon kanssa pärjäämiseen arjessa. Se oli varmaan perusta koko muutokselle, minkä kävin keväällä läpi. Sen avulla jaksoin yrittää nousta taas jaloilleni.

Vuoden alussa en ollut mitään muuta kuin yksi onneton klöntti soluja, mulla ei ollut mitään suunnitelmia, haluja tai mielenkiinnonkohteita. Mä en halunnut tehdä yhtään mitään, muuta kuin olla ja hengittää ja pelata tietokonepelejä kavereiden kanssa.

Jotenkin se omien tunteiden jäsentely ja sen huomaaminen, ettei olekaan ihan hirveän yksin niiden asioiden kanssa, oli jotain sellaista, mitä tarvitsin. En osaa hirveän hyvin pyytää apua ja sen takia mun läheiset ei siihen yleensä reagoi, koska onnistun muotoilemaan asian niin, ettei se ole vakava, kiireellinen tai mitään muutakaan, itseasiassa sen voi unohtaa kokonaan, sori, että edes nostin sen esille.

Halusin kai vain tulla kuulluksi ja huomatuksi ihmisenä, jolla on myös tarpeita. Sen sijaan, että olisin vain loputon resurssi muille.

Tämä siis kai jätti tyhjyyden, jota yritin tapojeni mukaan paikata ruoalla. Mun syömisongelmat on vähän kaksipiippuisia, toisaalta mulla on syömishäiriötaustaa, mutta nykyään mun syömiskäyttäytymiseen vaikuttaa enemmän mun sosiaaliset ongelmat.

Ennen muinoin teini-iässä kärsin anoreksiasta ja multa lähti aika paljon painoa pois ihan lyhyenkin ajan sisällä, mutta siihen ei oikein kukaan kiinnittänyt silloin huomiota, koska silloin oli meneillään kaikkea muutakin ja mä en sinällään ikinä ihan alipainoon asti päässyt, mutta jotain sellaista ihannoin aika hävyttömästi.

Muutama vuosi eteenpäin ja aloin seurustelemaan mun ex-kihlattuni kanssa, jossa noi syömiskuviot toisaalta alkuun jatkoi samaa kaavaa, mutta parisuhteen huonontuessa ja lakatessa toimimasta, alkoi tilanne menemään päinvastaiseen - söin täyttääkseni jonkin tyhjiön, urheilin kyllä edelleen ja olin hyvässä kunnossa, mutta söin yksin ollessani aivan tajuttomia määriä. Suklaa oli monissa tapauksissa parempaa kuin seksi...

Ne kerrat, kun olen normaalissa painossa ollut, on olleet elämässäni sellaisia hetkiä, kun mulla on ollut terveet rajat ihmisille ja oon pystynyt käsittelemään mun tunteitani jollain muulla tavalla, kuin ruoalla. Tai kun oon tuntenut itsestäni jotain muuta, kuin mitä tunnen tällä hetkellä - tällä hetkellä mua seuraa häpeä. Ruoka antaa mulle jonkun "mood boostin", siksi jään siihen koukkuun ja tuhoan vaikka taloudellisen kykeneväisyyteni, että mulla olisi parempi olo, edes hetken.

Toisaalta, samasta syystä varmaan laihduinkin keväällä enemmän, koska pystyin kanavoimaan omat tunteeni siihen tukiryhmään ja nyt kun pitäisi pärjätä taas omillaan, niin mä mieluummin syön, kuin kohtaan tunteitani.

Eipä tässä muuta kuin kohti vaan uusia pettymyksiä!

(12 comments)

18 May 2019

Ravinnollisesti pysytty enemmän kaidalla tiellä, mutta paremminkin olisi voinut mennä.
Kulunut viikko mennyt sairastellessa jotain mahataudin kaltaista. Eilen kävin heittämässä päivystysvuoron ensimmäisen kuumeettoman päivän kunniaksi ja lähes 13k askelta tuli talsittua, vaikka alkuillasta meinasikin vähän heikottaa. Hyvää se loppujen lopuksi teki ja hauskaakin oli.

Add Comment

Hukkaretki's Weight History

View Complete History