|
Oon ollut hiljaa! Melkein kaksi kuukautta. Siihen on syitä: pelotti lukea edelliseen postaukseen tulleita kommentteja, sen lisäksi on pelottanut vaaka ja ylipäätään ei ole ollut kovin hyvä fiilis, eikä nämä painonhallintajutut ole siksi hirveästi kiehtoneet.
Havahduin näihin vasta kun äitini totesi joitakin päiviä sitten, että olen laihtunut ja naurahdin, että en varmaan ole - herkuista ja alkoholista johtuvat menkkaturvotukset juuri silloin menossa. Monta kuukautta mennyt aika rauhassa, eikä mun PMS/PMDD ole pahemmin oireillut. Saas nähdä mitä tosta seuraavasta kierrosta tulee, pää ei kyllä kestä toista samanlaista settiä heti perään.
Mutta siis, olotila on yleisestikin ollut aika paska - yritin taas työllistyä tai saada edes koulutuspaikkaa, mutta kun kumpikaan niistä ei johtanut yhtään mihinkään. Tai siis, kaksi "kiitti mutta ei kiitti" -kirjelmää sain, sen enempää en niistä yrityksistä kostunut. Palasin taas lähtöruutuun - en kelvannut sinne minne oikein halusin ja yritin, joten en varsinaisesti taaskaan tiedä, että mitä haluan tehdä tai yrittää seuraavaksi.
Ylipäätään tämä sama ahdistus syönyt mua viimeiset, en tiedä, 4-3 vuotta kai? On pitänyt luopua unelmista, kun tämä vaivainen kroppa ei toimi ja terveydentila ei tule ikinä olemaan riittävän hyvä. Suren sitä edelleen ja kriiseilen, koska tuntuu, että pitäisi tietää mitä haluan elämältä ja mä en yksinkertaisesti vaan tiedä. Kaikki siihen suuntaan viittaavakin saa nykyään ahdistumaan.
Ylipäätään välillä tuntuu, että mulla on pakka jotenkin levinnyt kesän aikana. Kevät meni hyvin, enkä tiedä johtuiko se vaan siitä ryhmästä vai mistä helkkarista revin kaiken sen positiivisen energian. Tällä hetkellä kun tuntuu, ettei ole - ei energiaa, eikä etenkään positiivista sellaista. Pakollisten asioiden hoitaminen väsyttää ja mä vaan haluaisin olla rauhassa. Pienetkin vastoinkäymiset tuntuu siltä, että maailma loppuu ja mä en vaan jaksa välittää, juuri mistään.
Romahdin yksi ilta ja avauduin someen:
"Oon niin väsynyt tähän elämäntilanteeseen, kun en tiedä tarkalleen enää mitä oikein edes haluan tai mihin olen matkalla. Tuntuu, että joka suunnasta painostetaan tietämään, mutta sitten mua ei kuitenkaan kuunnella ihmisenä ja yksilönä. Ei mun toiveita tai tahtoa tai yhtään mitään.
Oon välillä tosi väsynyt koko elämään. Mitä järkeä tässä paskassa oikein edes on? Näperretään jotain koko ikämme ja kuollaan pois, jonka jälkeen sillä näperryksellä ei ole enää vittuakaan mitään väliä?
Kyllä, mua masentaa aivan vitukseen ja en osaa siitä kertoa kenellekään. Välillä musta tuntuu, ettei se ketään ihan hirveästi kiinnostaisikaan.
Mä en ihan hirveästi jaksa huolehtia tällä hetkellä elämässäni yhtään mistään - harrastuksista, ihmissuhteista, mä en vaan jaksa. Pelaan liikaa, koska mä en kestä olla hetkeäkään tekemättä mitään. Mä haluaisin olla koko ajan humalassa, ettei olisi niin helvetin paha olla."
Ei hirveän painonhallinnallinen postaus tällä erää, mutta nämä on nyt viimeisimpänä pyörinyt mielessä.
|